Elämyksiä vuosikymmenten varrelta – ja Päivitystä

Toimittajan työni alkoi vuonna 1967. Matematiikka ei millään tavoin ole vahvimpia puoliani, silti se kertoo että ohjelmantekoa on kohdallani jatkunut 42 vuotta. Välillä olin 6 vuotta päätoimisena teatterilaisena, ohjaajana Pohjois-Suomessa, mutta taisi sitten käydä niin, että taide jäi, journalismi vei.

Olen tosin aina ollut sitä mieltä, ettei se taide minnekään jäänyt, en sitä jättänyt - otin sen mukaani yleisradiotyöhön. Toivottavasti se on kuulunut, ollut mukana koko ajan.

Nyt alkaa sitten olla joutsenlaulun aika – viimeistä viedään, siltä ainakin tuntuu, kun rakas radio nyt on antanut mahdollisuuden käydä läpi elämyksiä vuosikymmenten varrelta. Ja tässä tapauksessa on edessä hiukan hämmentävä ja vähän noloksikin vetävä tehtävä: saan kommentoiden käydä läpi työvuosieni radio-ohjelmia, kuunnella mitä radioarkistoon on niistä jäänyt, miettiä mitä tulikaan tehdyksi. Haastava homma jo sinänsä – ja miten sitoa lankoja tähän päivään, mitä sanoa nyt…

Miten niin hämmentävä ja noloksi vetävä tehtävä? Ensimmäinen reaktioni oli kauhistus maanantaisen ohjelmasarjan aiotusta nimestä: Päivi Istala. Kun kerta muutkin Yle Radio 1:n aamut klo 9.05-10.00 on nimetty tekijöidensä mukaan… Oi ei! Kun en kuulu tähän nykyiseen jöötä pitävään sukupolveen, jonka suurin yhteinen nimittäjä tuntuu olevan narsismi ja sen mukainen ainaisesti esillä olon tarve, oma nimi ohjelmasarjan nimenä oli erityisen vastenmielinen ehdotus.

Kyllä minä huutooni vastaan, mutta riittävää olisi kyllä se, että nimeni olisi siellä alarivillä tekijänä/toimittajana. Pitkällisen väännön jälkeen kompromissiksi tuli Päivi Istala – elämyksiä vuosikymmenten varrelta. Olisikohan siinä jotain kehitystä kuvaavaa: annoin periksi, mutta niin
teki myös Yle Radio 1:n johto. Kiitos siitä.

Toinen empimistä ja arkuuttakin aiheuttava seikka on se, että jos kuuntelijat nyt vallan vimmastuvat: onpa todella itsekeskeinen tehtävä ruveta selittämään omia tekemisiään monilta takavuosilta. Se se vasta narsistista onkin! Ja kieltämättä minä, ikään kuin luvan saatuani, käänsin välttämättömyyden hyveeksi (kuten tässä vuodenvaihteen julkisuudessa näköjään minua paljon tärkeämmätkin tekijät!): jos kerta tämmöinen mahdollisuus annetaan, niin antaa tulla sitten!

Asialla on silti toinenkin puoli, oman napaan tuijottamisen sivutuote. Noilta vuosikymmeniltä löytyy paljon ainutkertaista materiaalia: tapahtumia, ihmisiä, vuosia, elämää, jotka moni aikalainen muistaa, tunnistaa, on elänyt läpi. Muistatko kun…? Mielelläni tässä kohtaa siteeraan viisasta kirjailijaa, Claes Anderssonia hänen viimeisimmästä kirjastaan Jokainen sydämeni lyönti (suomentanut Liisa Ryömä): ”Kyllä minä muistan. Minä unohdin. Muistan että unohdin.”

Kun nyt olen käymässä läpi kohta viiden vuosikymmenen ohjelmia, tajuan, miten paljon olen unohtanut. Jos tai kun kuuntelijoillekin on käynyt niin, voi olla paitsi hupaisaa, myös terveellistä ottaa uudelleen esille jo historiaksi muuttunutta todellisuutta, näkemyksiä, kannanottoja (niin osuvia kuin hölmöiksikin osoittautuneita!). Riskinsähän siinä on, mutta terveelliseksi sen tekee kaiken suhteellisuus. Se on asia jonka ymmärtämiseen tarvitaan vuosia, ymmärryksen lisääntymistä ja siirtymistä ehdottomuudesta, mustavalkoisesta elämänkäsityksestä kohti todellisempaa erilaisten harmaiden sävyjen vaihtelua.

2
Tervetuloa siis kanssani matkalle(parjattujen)suurten ikäluokkien elämyksiin, maan ja maailmankin tapahtumiin, tielle jolla on tuttuja maamerkkejä. Omalla kohdallani tie vie Salongista Silmäneulan läpi Ristivetoon, käy Keskiyötä kohden ja viihtyy kauan Tänään iltapäivällä, parkkeraa Naisten tunnille ja kertoo millaisia olivat Villit vuodet, suuret luokat ja sanoo Kyllä kansa muistaa. Näiden ohjelma-otsikoiden lisäksi on paljon muuta: matkoja Lapista Amerikkaan, Sortavalasta Pekingiin. Ja on ihmisiä Ella Erosesta Ilmari Turjaan, Anne Friedistä Matti Kassilaan.

Koetan siis myös liittää nämä omat ohjelmalliset elämykset tämän päivän mediatodellisuuteen – mitä nämä menneet tapahtumat ja ihmiset voisivat meille kertoa, miten heidän tarinansa saattavat antaa meille osviittoja tähän hetkeen. Luulen ja toivon, että radioarkiston kätköistä löytyy tienviittoja elämän kinttupolulle. Yhden asian myös lupaan: vaikka en nyt mitenkään erityisesti ole humoristiksi mainittu, niin huumoria (ja hölmöilyjä!) ei tästä maanantaiaamujen ohjelmatunnista pidä puuttuman. Ainakin ensimmäisissä arkistoiduissa ohjelmissa puhuu korkealla äänellä nuori miellyttämishaluinen sopraano, jolla ei hengitystekniikasta ole tietoakaan, ja vähän myöhemmin alkaa sitten äänessä tuntua surkeasti tupakan syömä ääni… Huhheijaa…

Ja näkemyksiä oli. On niitä nytkin. Viime päivinä olen kauhistellut valtiollista hölmöilyä. Ei riitä, että Postista on tehty Itella, Tiehallinnosta Destia – nyt ne kuoppaavat läänit ja maaherrat. Ja mitä tulee tilalle? Oi kehno tätä orwellilaista suomen kielen alasajoa: läänien sijaan tulevat aluehallintovirastot ja niiden johtajat, joiden tittelinä on aluehallintoviraston ylijohtaja! Oi Runeberg ja Vänrikki Ståhl, oi Paavo Cajander ja Albert Edelfelt, oi valtionhallinto ja maaherra Wibelius: ”Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää…” Jos nyt ei jää, niin syyllinenkin kyllä löytyy: joidenkin nousukasmaisten ”uudistajien” suorastaan DDR-kielen mieleen tuova äidinkielemme mammutinluiden käyttö. Tällaista virastokapulointia me kansalaiset emme ole ansainneet!

(Ensimmäinen Päivi Istalan ohjelma lähetetään YLE Radio 1:ssä maanantaina 4.1.2010 klo 9.05 - 9.58)