Hufvudstadsbladetissa on käyty viime aikoina keskustelua siitä syntyykö uutta suomenruotsalaista dramatiikkaa kenties liian vähän. Yhden puheenvuoron ottivat myös Ylen ruotsinkielisen radiodraaman edustajat. He osoittivat, miten suomenruotsalaista dramatiikkaa parhaiten vaalii juuri Yle Fiktionin Radioteatern.

Tämä johtaa minut erään lempiaiheeni ääreen: radiodraaman rinnastamiseen näyttämöteatteriin. Minusta niin ei pitäisi tehdä. Olkoon teatteri teatteria ja sen näytelmät teatterinäytelmiä. Radiodraaman ei ole syytä sotkeutua siihen maailmaan. Radio ei ole teatteri. On olemassa elokuvakäsikirjoituksia, on olemassa tv-draamakäsikirjoituksia ja on olemassa radiodraama- eli kuunnelmakäsikirjoituksia. Vaikka näiden kaikkien juuret johtavat teatteriin, ne ovat jo niin pitkälle itsenäistyneet, että niiden käsikirjoitukset eivät osallistu teatterinäytelmäkäsikirjoituksista käytäviin väittelyihin tai kilpailuihin. Ne eivät ole näytelmiä.

Teatteri on tapahtuma esittäjien ja yleisön välillä. Yleisö kuulee ja näkee, mutta myös aistii, kokee tilan ja ihmiset suhteessa toisiinsa. Teatterin preesensluonteeseen liittyy olennaisena spatiaalisuus ja visuaalisuus, mutta myös inhimillinen viestintä realistisimmillaan, elämänkaltaisimmillaan (ihminen – ääni - puhe – ilmeet – eleet – liikkeet). Radiokuunnelma on taltioiva ja keinotekoinen väline. Kuunnelma on näkymätön. Se on sen erikoisuus.Kaikki muut draaaman ilmenemismuodot ovat visuaalisia, vain radiodraaman perusominaisuus ja ainoa aistiominaisuus on auditiivisuus.

Teatterikoulutuksen kautta rekrytoituu paljon radiodraamankin tekijöitä. Heiltä vie suhteellisen kauan aikaa ennen kuin he oppivat pois siitä, mitä ovat näyttämön lainalaisuuksista oppineet. Jo sen tajuaminen, että näkymättömyys ei ole puute, jonkin asian puuttumista, jotakin negatiivista, vaan se ominaisuus jolla työskennellään ja jonka mahdollisuuksia käytetään hyväksi välitettäessä sanomaa kuulijoille. Se rakennusmateriaali.

Radiodraama on radiovälineen luoma draaman laji. Radion, nykyään on syytä sanoa audion, kehittymisen myötä kehittyy myös radiodraama. Sen historia on vasta n. 90 vuoden mittainen, on itsestäänselvää että audiodraama aikaa myöten karistaa teatterin hilseet harteiltaan.

Mutta audiodraama tarvitsee henkilöitä, tekijöitä, joilla on mahdollisuus erikoistua tälle alalle. On pystyttävä löytämään ja tukemaan kirjoittajia, samoin ohjaajia ja näyttelijöitä, jotka haluavat erikoistua audiodraamaan ja alkaa kehittää sitä. On hiukan paradoksaalista, että oikeastaan audiodraaaman tekijöistä vain äänitarkkailijat/-suunnittelijat voivat vakituista kuukausipalkkaa vastaan erikoistua. Heidän ammattitaitonsa ja näkemyksensä ovat usein paljon pitemmällä kuin sillä free lancer -ohjaajalla, jonka vetämän työryhmän jäsenia he ovat. Vakinaisesti kiinnitettyjen kuunnelmaohjaajienkin määrä on koko ajan vähentynyt. Kannattaa muistaa, että tradition kuollessa myös kehitys kuolee. Siksi pidän tärkeänä että on olemassa myös vakinaisesti kiinnitettyjä audiodraaman ohjaajia. Vain siten traditio takaa kehittymisen mahdollisuuden.

Olen tästä radion ja teatterin erosta joutunut aikanaan jopa silloisella työpaikallani Radioteatterissa kinaamaan kovastikin. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että audiodraama ei ole teatterin alalaji eikä voi kehittyä teatterin kainalossa, vain itsenäisenä se voi sen tehdä.

Teatterintekemiseen liittyy sosiaalista glamouria, jonka pitkä harjoitusaika, yhteinen projekti ja näyttämöllinen esilläolo synnyttävät. Tämä glamour ei ole siirrettävissä audiodraamaan tekemiseen. Audiodraama ei sisällä mitään ihailukulttuuria. Se on perusasia joka tekijöiden on tajuttava. Audiodraama syntyy kuulon maailmassa, joka on tyystin toinen kuin visuaalisuuden kimallus.

Vielä tuosta ruotsinkielisestä Radioteatterista. Ylessä on sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen Radioteatteri/Radioteatern. Molemmat kuuluvat omissa organisaatiossaan draaman ja fiktion yleisalueeseen. Ne on siis liitetty yhteen tv:n kanssa, vaikka viisasta olisi ollut liittää ne yhteen yhdeksi kaksikieliseksi audiodraamayksiköksi.

No, ananasakäämä, asiahan ei minulle kuulu…

Olin Radioteatterin pomo lähes kaksikymmentä vuotta. Tulin tuona aikana kirjoittaneeksi paljon tekstiä radioteatterista, radiodraamasta, ohjelmistopolitiikasta, kuunnelmien lajityypeistä ja teemoista, käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta, näyttelemisestä, soundista ja äänestä, tuottamisesta, strategiasta, hallinnosta, taloudesta.

Osa tästä tekstistä julkaisiin jossakin muodossa, mutta suurempi osa liikkui A4-liuskoina, tekstitiedostoina, sähköposteina, power point –tiedostoina ym. minulta monelle eri taholle, esimiehille ja alaisille. Lienee alakanttiin aavistettu, jos sanon että kuukaudessa n. 5-6 liuskaa harkiten kirjoitettua tekstiä lähti minulta jonnekinpäin Yleä. Tämä merkitsee jotakin 1200 liuskan verran radiokuunnelmaa eri puolilta käsittelevää tekstiä, jota olen lähettänyt Ylen sisällä.

Missä se teksti on nyt? Suurimmaksi osaksi ei missään. Osa on painettu erilaisissa esitteissä ja ne ovat jäljellä, mutta sähköisessä muodossa toimitetut tekstit eivät todennäköisesti ole missään. Ne on kirjoitettu erilaisiin päivänkohtaisiin tarkoituksiin: budjettiperusteluihin, henkilöstöselvityksiin, palkka-asioihin, palkitsemiskysymyksiin, organisaatiouudistuksiin, tuotanto- ja pelisääntökorjauksiin, ohjelmistouudistuksiin ja ties mihin. Mutta uskon, että kaikessa tekstissä on myös käsitelty radiodraaman olennaisia kysymyksiä, sen olemassaolon kysymyksiä. Siis kysymyksiä joita minä olen sellaisina pitänyt.

Ihminen tekee siis työtä, tässä tapauksessa kirjoittaa satoja ja satoja liuskoja tekstiä johdolle ja esimiehilleen. Nämä sitten lukevat nuo teksitit ja tallentavat ne johonkin. Käyttäävät ehkä yhden lauseen jossakin strategiasuunnitelmassaan ja deletoivat loput. Eräs esimieheni kaukaa menneisyydestä sanoi: ”minä kirjasin tämän ylös ja otan myöhemmin esille”. En tiedä ottiko.

Minulla oli koneellani tallessa ja säntillisesti erilaisiin aiheenmukaisiin faileihin järjestettynä vuodesta 1992 alkaen kaikki kirjoittamani (keräämäni ja vastaanottamani) materiaali. Erään kerran siirsin kaiken varmuuskopioiksi muistitikulle. Ja poistin koneeltani alkuperäiset failit (miksi!?), vain silloin meneillään olleen vuoden materiaaalit säilytin. Ja sitten kävi niin kuin voit jo arvata: tuo muistitikku katosi selittämättömästi jonnekin. Sitä ei ole koskaan löytynyt. Sillä tikulla oli pienoiskoossa minun Yle-historiani, Yle-historiani joka katosi. Vähän tämän jälkeen lähdin Ylestä eläkkeelle enkä näin ollen, ehkä onneksi, voi katsoa taaksepäin.

Kun Kaarina Hazard julkaisi Tony Halmeen muistokirjoituksensa, kävi heti ilmi miten vaikeata kertojan käyttö tekstissä on. Hazard selitti, että hänen kirjoituksensa oli senasaatiojounalismin ironiaa ja pilkkaa. Kolumnista olisi vain pitänyt osata erottaa kertoja jutun todellisesta kirjoittajasta. Todellinen kirjoittaja käänsi sanomansa kertojan avulla päinvastaiseksi tarkoituksena paljastaa julkisuuden tekopyhyys. Tehtävä oli vaikea, varsinkin niin vaikeassa tyylilajissa kuin ironia. Ei se Hazardilta tainnut oikein onnistua, kun syntyi niin paljon tyytymättömyyttä ja kapinaa hänen tekstiään kohtaan.

Genesis alkaa näin: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” Tässäkin on kertoja, joku joka näkee syvyydet peittävän pimeyden, aution ja tyhjän maan sekä Jumalan jonka henki liikkuu. Jumala on kuten tiedämme kaikkivaltias ja kaikkivoipa, mutta vielä häntäkin kaikkitietävämpi hahmo on tämä kertoja, joka siis näkee jumalankin ja tämän teot ja pystyy ne luettelmaan. Hän myös kuulee, mitä Jumala päivittäin sanoo: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Tässä vaiheessa Jumala siis ajatteli jo ihmistä ja hänen tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan luomalla heti kärkeen karjaeläimet. Ja kertoja näkee myös Jumalan mieleen: ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.”

Eivät lukijat tässäkään tarinassa välttämättä havaitse kertojaa eivätkä kertojan ironiaa, vaan tulkitsevat että Jumala itse tässä kertoilee tekosistaan. Ja vielä suurempi probleema syntyy, jos kysytään kuka tämän on kirjoittanut. Missä on kirjoittajan ääni?

”Täällä Pohjantähden alla” alkaa näin: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Tiedämme että kirjoittaja on Väinö Linna ja havaitsmme, että tarinaansa hän kuljettaa kaikkitietävän kertojan avulla. Tämä kuvailee mitä tapahtuu, kertoo mitä kukin sanoo ja tietää vielä henkilöiden ajatuksetkin.

Äskettäin loppuneessa Pohjantähden kuuunnelmasarjaversiossa tarina kuljetettiin ja esitettiin näkökulmahenkilöiden kautta. Henkilöt toimivat ja kuvailivat toimintaansa ja tapahtumia. Näin haluttiin päästä suurempaan hetkelliseen läsnäoloon. Kaikkitietävä kertoja, joka Linnalla tietää tarinan ”lopputuloksenkin”, puuttuu. Hänen välittämänsä tarinan kannalta välttämätömät tiedot on sisällytetty roolihenkilöiden puheisiin ja näin eletään kertomuksen henkilöiden kanssa preesensissä. Kaikkitietävä ei voi tulla tarinan ulkopuolelta, tulevaisuudesta sanomaan mitään. Häntä ei päästetä sisään.

Kuunnelma voi käyttää hyvin vapaasti monenlaisia kertojia: kaikkitietävää, sisäistä, roolihenkilökertojaa jne., ja koska kuunnelma on näkymätön, se ei henkilöi asioita ja väitteitä niin rajusti kuin visuaaliset välineet. Se ei mene heti henkilökohtaisuuksiin. Niinpä uskonkin että audiolla on suuremmat mahdollisuudet myös leikitellä kertojan mahdollisuuksilla, jopa kertojan ironisuudella, ilman että vastaanottajat heti reagoivat raivolla ja pettymyksellä.

Tein viime vuonna radiosarjan otsikolla Kuunnelman tiet. Se lähti pyörimään Radio 1:ssä ja Yle Puheessa marraskuussa ja maanantaina 19. 1. on sen viimeisen eli 12:nnen jakson ensilähetys YR1:ssä. Sarjassa halusin kuvailla niitä lähtökohtia ja suuntia, joita radiodraamalla on sen syntyhetkistä lähtien eri aikakausilla ollut.

Radiodraama syntyi n. 90 vuotta sitten. Sen kehityshistoria ei ole kovin pitkä. Aluksi ajateltiin että radiodraama on teatteria ilman visuaalisuutta. Tämä ajatus osoittautui, radiodraaman onneksi, kapeaksi ja pinnalliseksi. Melko nopeasti radiodraaman (josta aluksi käytettiin suomenkielessä termiä ”kuullelma”, kunnes termiksi vakiintui ”kuunnelma”) pioneerit alkoivat luoda radiodraamasta omaa itsenäistä ilmaisumuotoaan. Sen kehitys on tietenkin kulkenut yhtä jalkaa teknisen kehityksen myötä. Ja samalla se on tehnyt peräeroa teatterinäytelmään, eräänlaiseen synnyttäjään ja äitiinsä.

Radiodraaman historia on niin lyhyt, että minäkin, joka toimin aika pitkän osan työelämästäni Ylen Radioteatterissa, tulin osallistuneeksi tämän historian luomiseen sen viimeisen neljänneksen verran.

Pidin Kuuunnelman tiet –sarjan tekemisessä varani, etten kuunnelman valitsemista teistä ja kulkuväylistä puhuessani sotke omaa radioteatteriaikaani asiaan ollenkaan. Siksipä tarkastelukulma kuunnelmaan on taaksepäin katsova. Olen silti varma, että monia noista teistä kuuunnelma edelleen kulkee. Se avaa uusia koko ajan, mutta suurin osa vanhoista on kulkukelpoisia yhä vain.

Sarjani viimeisessä jaksossa kerron ns. äänitaiteesta. Siitä radiodraaman lajityypistä, joka ei itse asiassa ole draamaa lainkaan, vaan sellaista äänellistä ilmaisua, joka sijoittuu kuunnelman, musiikin ja radiodokumentin välimaastoon tai ottaa vaikutteita noista kaikista.

”Uusi kuunnelma”, ”neus Hörspiel”, on jo vanha saksalainen käsite 1960-luvulta, jolla alun perin haluttiin tekniikan kehityttyä tarpeeksi, erottautua dialogi- ja teatteritraditioon tukeutuvasta radiokuunnelmasta omaksi elektroniikan keinoja viljeleväksi ja niillä itseään ilmaisevaksi taiteenlajiksi.

Elektronimusiikki, dokumenttimateriaali ja äänitettyjen näyttelijä-äänien manipulointi synnytti ns. kokeellisen kuunnelman, jonka ilmaisukeinot tänä päivänä ovat kuunnelmatuotannossa jokapäivää. Juuri noita elementtejä ohjaajat ja äänisuunnittelijat käyttävät luodessaan tämän päivän radiodraamojen kuulomaailmaa.
Kuunnelman tiet –sarjan 12. ja viimeinen jakso myös hiukan viittaa jopa tulevaisuuteen. Siihen miten me hyvinkin pian saatamme kuljettaa äänellisen fiktion maailmaa omiin todellisiin tiloihimme ja tilanteisiimme. Tämän mahdollistaa nykyinen äänentallennus- ja äänenvälittämistekniikka. Radiodraama ei ole (kohta) enää radiodraama, koska se ei tarvitse radiota tullakseen yleisön saataville. Audiofiktio on oikeampi termi sille. Mitä se ikinä voisikaan olla suomeksi?

Radiodraaman menneisyyteen tutustuessani olen tullut täysin vakuuttuneksi, että tämä draaman lajeista ainoa, joka ei tarvitse toteutuakseen visuaalisuutta, tulee säilymään ja kannattaa säilyttää juuri siksi, että se avautuu sisäänpäin. Vastaanottaja itse on vastaanotossa aktiivinen ja kuvia luova.

Ylen arkistossa on n. 10 000 digitalisoitua kuunnelmanimikettä. Se on valtava kokonaisuus erilaisia kuljettuja polkuja ja teitä. Siellä on paljon mielenkiintoista, mutta unohtunutta talenttia, ajatuksia, filosofiaa, estetiikkaa – ja nostalgiaa. Toivonpa että tekijänoikeudet saataisiin pian siten ratkaistuiksi, että aluksi vaikkapa 500 tai 1000 kuunnelmaa (jotka sinun on pakko tuntea) voitaisiin sijoittaa Ylen podcastin-palveluun kaikkien ladattavaksi. Kuunnelman näkymättömyyden ei tulisi merkitä sitä, että se on kuulumaton.

Täällä Pohjantähden alla –radiosarja on loppunut. Sen viimeisiä jaksoja taitaa vielä pyöriä Yle Puhe –kanavalla. Kirjoitin sarjasta tässä blogissani jokseenkin säännöllisesti, koska koin että tuon kuunnelmasarjan alkuunpanijana se kuului velvollisuuksiini. Sarja onnistui minusta hyvin. Se että siinä oli kolme eri dramatsisoijaa ja kolme eri ohjaajaa ja kolme eri äänisuunnittelijaa sekä joissakin yhden ja saman roolihenkilön osissa jopa useampi näyttelijä, toimi hyvin. Ääni-ilmaisullisestikin sarjassa tapahtui haluttu ja suunniteltu vähittäinen muuttuminen konkreettisesta abstraktiin. Hienoa oli myös lauluilla taustoittaminen, kohtauksesta toiseen siirtyminen ja jopa tarinan kuljettaminen niiden avulla. Radiossa tarinan, teeman ja rakenteen yhtenäisyys on näkymättömyyden eli mielikuvan yhtenäisyyttä. Kun sarja piti siitä jokseenkin hyvin huolen, sen kokonaisuutta voi pitää erittäin onnistuneena. Nyt toki vain toivoisi, että tekijänoikeussopimukset olisivat jo niin kehittyneitä, että tuota sarjaa voisi milloin tahansa ladata netistä itselleen ja/tai ostaa cd (tai dvd) –levynä kaupasta.

Toinen sarja, jonka syntymiseen osallistuin vielä Radioteatterissa ollessani (jossa siis olin maaliskuun loppuun viime vuonna) on parhaillaan Ylen netissä ilmestyvä podcast-kuunnelmasarja ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Sehän on Juha Vuorisen vain ladattavaksi toteutettu sarja, joka lähestyy todellisuutta, tässä tapauksessa Hitlerin psykohistoriaa, ns. kansan naurukulttuurin kautta. Tämä käsite ”kansan naurukulttuuri” on neuvostovenäläisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Mihail Bahtinin (1895-1975) käyttämä ja hän tarkoittaa sillä keskiaikaista, mm. Rabelais’n teoksissaan viljelemää, kaikkea hienoa, sivistynyttä, sievistelevää, ylevää ja (teko)pyhää pilkkaavaa kulttuuria. Sellaista jossa esim. kaikki ruumiin nautinnot kuvataan suurennellusti, suurella ilolla, liioitellun pikkutarkasti. Mikään asia ei ole tabu, kaikkein vähiten seksi, ulostaminen ja uskonto.

Olen aikaisemminkin sanonut, että Vuorinen liittyy saumattomasti tähän rabelaismaiseen karnevalismin traditioon. Sen todistaa nyt tämä ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Se myös osoittaa sen, miten ahtaita sellaiset käsitteet kuin ”taide” ovat, kun tullaan kansan naurukulttuurin alueelle (ja jakelutavoissa podcastingiin). Bahtin vetosi Gogoliin joka sanoi, että ”naurun valtavaa voimaa ei kuulla, sillä maailma sanoo, että se mikä on naurettavaa, on alhaista. Vain sitä mikä on lausuttu ankaralla ja jännittyneellä äänellä, sanotaan korkeaksi.” Alhainen, madallettu, kansanomainen antaa naurulle ”jalot kasvot”, kuten Gogol lisää. Kansanomaisen historia on kulkenut eri polkua kuin korkeakulttuurin historia. Ja siksipä kansanomaisen arvottaminen ja mittaaminen korkeakulttuurin kriteerein on aina tuottanut vaikeuksia. Saattaa jopa tällä hetkellä tuottaa vaikeuksia sovitella tätä kansan naurukulttuuria paljon kiisteltyyn Ylen julkisen palvelun tehtävään. – Minusta asiassa ei ole mitään epäselvää: Yle tekee pitkää matkaa hallinnon ja viranomaisten sivistysprojektista kohti kansaa, jolla on kyky kyseenalaistaa ja tehdä naurettavaksi. Matka on pitkä ja pelottava.

Lauluntekijä Juha Vainio, joka ymmärsi kansan naurukulttuuria, sanoi eräässä haastattelussa, että nähdessään Kotkan lyseon ekaluokklaisena poikien vessan seinään isoilla kirjaimilla raapustetun tekstin: ”ISTUN TAIKKA KÄVELEN, PERSE SOITTAA SÄVELEN”, hän ymmärsi että tuon paremmin ei voi sanoa. Siitä alkoi hänen mieltymyksensä riimeihin. Tämä kuvaa myös sitä, miten kansanomaisessa ilmaisussa sekä muoto ja sisältö että viestinnän väline ja vastaanottotapa kietoutuvat yhteen ja saavat naurun avulla jalot kasvot. Kaikki klaffaa kohdalleen ja meitä naurattaa, koska me tiedämme että se on totta.

Kun 1970-luvulla opiskelija-asuntolamme lähikaupan kassalla myytiin Veikko Huovisen ”Veitikkaa”, en halunnut kirjaa ostaa, koska silloisesta vastaanottohorisontistani ajattelin sen olevan mautonta vakavien natsirikosten vähättelyä. Koska nyt en enää ajattele niin, kuvittelen suvaitsevaisuuden sekä itsessäni että kulttuurissa yleisestikin lisääntyneen. Juha Vuorinen jatkaa Huovisen perintöä: ei ole mitään asiaa, ilmiötä tai tapahtumaa maailmassa, jolle olisi predestinoitu vain vakava ja ankara käsittelytapa. Hitlerin siamilaiset kaksoset on hyvä lähtökohta. Ja se että he ovat ihonväriltään erilaiset, lisää kierroksia.

”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarjan viimeinen osa lähetetään tätä kirjoittaessani tänään sunnuntaina klo 15.00 ensimmäistä kertaa ja sitten viikolla muutaman uusintakerran verran. Tämä 21-osainen sarja alkoi elokuussa. Ensimmäisessä jaksossa Koskelan torppaan syntyi poika, Akseli. Tässä viimeisessä jaksossa toinen maailmansota on ohi, pappilalle luvutetut maat palautetaan ja Akseli lähtee katsomaan ikuisena kiistana olleiden maiden raja-aitaa, jolla nyt ei enää ole mitään virkaa. Tuolta aidalta hän ei enää palaa.

Väinö Linnan kertomus Akseli Koskelasta, Koskelan suvusta, Pentinkulman kylästä, maatalousproletariaatin asemasta, Suomen valtiollisesta synnystä ja aatteiden taistelusta, historianfilosofisesta kehitysoptimismista kaartuu loppuunsa. Me kuulijoina voimme mielissämme jatkaa tarinaa tähän päivään. Tämä radiotulkinta tuo tarinan olympiavuoteen, kisafanfaarin soundi helähtää jossakin; olemme meidän omassa ajassamme. Jokaisen kuulijan perheellä ja suvulla ja yhteisöllä on jatko tälle tarinalle. Siksi minusta tuntui tarpeelliselta tuoda tämä kertomus juuri nyt radioon. Sitä ei ole syytä ajatella taaksepäinkatsovana nostalgiana, vaan pikemmin muistutuksena siitä, miten lyhyet meidän teollis-urbaanit ja kansainväliset juuremme ovat.

Tällaisia suuria kertomuksiahan kerrotaan ymmärtääkseni siksi, että niiden universaalisuus, yleismaailmallinen pätevyys, sijoittuu vastaanottajan horisonttiin hänen oman kokemustaustansa kautta. Ei niinkään hänen kunkinhetkisten fiilistensä tai päivän trendien linkittäminä. Ja varsinkin kun vastaanottajan taakse on jäänyt elettyjä vuosia jo reilu määrä, sukupolvien yli kulkevat tarinat väistämättä myös tuovat esille sosiaalisen kehityksen käännekohtia, joilla on hänelle vahvoja tunnistettavuuksia ja vastaavuuksia. Menneisyyden ymmärtämisestä nykyisyyden käyttöön, siitähän on kyse. Ja fiktion totuus on aina kokemuksen ja tunteen totuutta.

Jouluaaton Hufvudstadsbladet –lehdessä oli Kjell Westön joulukertomus seitsemästä snapsilasista, ”Sju glas”. Se on lyhyt novelli, mutta se kertoo joululahjasta, seitsemän snapsilasin pakkauksen kulkeutumisesta neljän sukupolven kautta 1930-luvun lopulta tähän päivään. Sen ympäristö on kaupunki, ensin Helsinki ja sitten Turku, ja suomenruotsalainen yhteisö, mutta se omalla tavallaan kertoo keskiluokkaisen sivistyneistön kautta jatkon sille tarinalle, jonka Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja on tämän syksyn aikana meille esittänyt. Westön tarina on yksi mahdollinen jatko, yksi tie, yksi näkökulma. Se muodostuu kolmesta kohtauksesta erään suvun vaiheissa eri aikakausina. Aluksi ollaan 30-luvun Stockmannilla ostamassa noita laseja: tulee sota ja sankarivainaja myös tähän perheeseen. Sitten ollaan Ekbergin kahvilassa 60-luvun lopun yhteiskunnallisen uudistamisen ja porvarillisen konservatismin leikkauspisteessä ja lopuksi tämän päivän Turussa Café Fontanassa, suorittamisen ja saavuttamisen maailmassa.

Westön tarinassa on yhteiskunnallista menestymistä, sosiaalisten aatteiden ristikkäisyyttä ja ihmisen yksinäisyyttä. Pienessä kertomuksessaan hän tuo omat aineksensa jatkolle Linnan suureen kertomukseen. Meillä jokaisella voi olla omamme.

Westön vanheneva yhteiskuntaradikaali päätyy Shakespearen Macbethin kaltaiseen yhteenvetoon elämästä teatterina: ”Ehkä maailma oli vain näytelmä jättiläismäisellä ja turmeltuneella areenalla ja hän itse vain huonosti naamioitu näyttelijä, huonomuistinen ja ryppyposkinen airut. Hän uumoili, oliko hän alkanut tulla vanhaksi vai oliko niin että hänen tuntemansa maailma oli katoamassa.”

Radioteatterin ”Täällä Pohjantähden alla” –sarjan tulkinta päättyy kehitysoptimismiin. Se päättyy, niihin tuntoihin, jotka kaikkien hirvittävyyksien ja menetysten jälkeen kuitenkin ajavat rakentamaan uutta. Näin voisi tulkita Elinan seesteisen tasapainon teoksen lopussa. Teoksen ja sarjan ristiriitoja täynnä oleva tapahtumakulku viittaa kyllä sillä tavalla itsensä ulkopuolelle, että meillä on jo oma perspektiivimme siihen, mitä Linnan teoksen kuvaamien tapahtumien jälkeen on sattunut, ja miten Elinan seesteisyys monet kerrat on maailmassa rikkoutunut. Westö tietää enemmän, hänen hienoiselle pessismimilleen on perusteita: kukin sukupolvi näkee tai ainakin aavistaa oman maailmansa katoavan.

”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja oli seurassamme koko syksyn. Kerran viikossa oli hyvä etenemisen tahti seurata tuota tarinaa huutolaispojan ja pappilan rengin peltohaaveesta Koskelan itsenäiseksi, eikä kooltaankaan enää aivan pieneksi, maatilaksi.

Professori Antti Eskola kertoo kirjassaan ”Mikä henki meitä kantaa” henkilökohtaisesta kiitosviestistä, jonka hän sai vuonna 1980 Väinö Linnalta. Lainaan Linnan sanat tähän: ”Torpparilaitos oli maataloustuotannon muoto, joka vapautumisen jälkeen kukki kolme-neljäkymmentä vuotta kestäneen pienviljelijöiden kesän, kunnes koneellistumisen mukana kuoli ja kuihtui pois.” Nämä sanat ovat mitä erinomaisin kiteytys siitä tuotantomuodosta ja aikakaudesta, jota ”Täällä Pohjantähden alla” –romaanitrilogia kuvaa.

Trilogian 21-osainen radiosarja alkaa lähestyä loppuaan. Sehän alkoi jo elokuussa ja on viikottain edennyt kohti niitä aikoja, jolloin tuo ”pienviljelijöiden kesä” alkaa päättyä ja vaihtua syksyksi. Sarjassa käydään vielä kaksi katkeraa sotaa ja koetaan kohtuuttomat inhimilliset ja henkilökohtaiset menetykset, joita ei voida koskaan unohtaa, mutta joiden yli on päästävä ja jotka on jätettävä taakse, kun uusi aikakausi alkaa.

19. jakso joka juuri nyt on menossa Yle Radio 1:ssä, Radio Suomessa ja Yle Puheessa, on sarjan yksi keskeisiä kohtalon jaksoja. Alkaa talvisota, jonne Akselinkin pojat joutuvat. Pentinkulman ja Koskelan perheen menetykset ovat suuria. Tämä jakso kuten seuraavakin ovat kuolemalla merkattuja jaksoja. Ne kertovat, miten korkean hinnan entiset torpparit, jotka elävät nyt pienviljelijöiden kesää, joutuivat pienestä palasta isänmaataan maksamaan. Näiden jaksojen traagisuus varmasti liikuttaa kuulijaa, mutta valmistaa heitä viimeisen jakson luopumisen seesteisyyteen ja uuden alkamisen toiveikkuuteen.

Hannu Raittila, jonka dramatsoimia ovat nämä seitsemän viimeistä jaksoa, eli trilogian kolmas osa, kertoo Valtun kuolema –kohtauksesta 19. jaksossa näin: ”Aion muuten omassa dramatisointiosuudessani tehdä selväksi, että Aunen poika ei ole kenenkään muun kuin Pappilan Ilmarin alulle panema. Ajattelin rakentaa Valtun tragikoomisiin sotilashautajaisiin lyhyitä takaumia, tai ainakin yhden. Kun kirkkoherra siunauspuheessaan sanoo, että tämä vainaja on tavallaan meidän kaikkien yhteinen, mennään lyhyessä välähdyksessä Valtun siittämisen aikaan ja paikkaan, kahdenkymmenenneljän vuoden takaiseen pyykkirantaan, jossa Ilmari oikeastaan raiskaa Aunen käyttäen väkivallan sijasta hyväksi sosiaalista asemaansa.”

Raittila tuo viimeisessä jaksossa erittäin loogisella tavalla ”Tuntemattoman sotilaan” keskeisen henkilön Rokan Pentinkulmalle. Tätähän Linna itsekin suunnitteli alun perin teosta kirjoittaessaan. Raittilan dramatisointiratkaisu on perusteltavissa, se toimii zoomauksena hetkelliseen lähikuvaan, muistikuvaan, ”Tuntemattomasta sotilaasta”. Näin se yhdistää tavallaan tähän suureen radiodramatisointiin koko Linnan keskeisen tuotannon suuren kertomuksen.

Ja kuunnelkaa Tiina Luoman ja Ari Mursulan hienovaraista äänimaisemaa (joka tosin sotakohtauksissa on aika rankka) ja Sakari Kirjavaisen ohjauksen tunnetilasta toiseen vaihtuvia aaltoja.

Aion mennä katsomaan Koivusalon elokuvaversion vasta kun radion sarja on päättynyt. En tosin usko, että nämä tulkinnat mitenkään kilpailevat tai ovat edes verrattavissa keskenään. Radiosarja on näkymätöntä draamaa, se on pitkä ja sarjamuotoinen. Visuaalisen version täytyy luonteensa mukaan olla värikäs ja toiminnallinen, tiivis ja etenevä. Siksi kuuntelen tämän radiosarjan rauhassa loppuun (vaikka olen sen tietysti useita kertoja kuunnellut työni puolesta cd-levyiltä) viikottain radio-ohjelmistosta. Tämä teos on jo nyt osoittanut erinomaisesti sopivansa sarjalliseen muotoon. Viikon jaksaa odottaa seuraavaa jaksoa. Teos on osittain myös niin raju, että jaksoihin annostelu puolustaa hyvin paikkaansa.

Kuunnelma syntyi radion synnyn myötä n. 90 vuotta sitten. 90 vuotta on taiteenlajien historiassa silmänräpäys. Ja kuunnelma erittäin nuori ilmiö. Mutta kun mediamaailma, radio siinä mukana, muuttuu huimaa vauhtia, on kuunnelmaa alettu sanoa vanhanaikaiseksi lajiksi. – Miksi ihmeessä?

Kuunnelma on radion synnyttämä taiteenlaji ja ohjelmamuoto. Ja sen suunnat ja muodot ovat olleet kiinnni siitä, minkälaisilla kanavilla kuunnelmia on lähetetty. Kanavien profiilit ja niiden kuulijakunnat ovat määritelleet myös kuunnelman aseman, arvostuksen, ilmiasun ja monen muun seikan. Tässä katsannossa kuunnelma on aina vertautunut kaikkiin muihin radio-ohjelmien muotoihin. Uutisia, ajankohtaisohjelmia, asia-, puhe- ja kulttuuriohjelmia, hartausohjelmia, musiikkiohjelmia on aina käsitelty yhdessä kuunnelmien kanssa, kun kanavien kokonaisilmettä on määritelty.

Kuunnelmien tekijät eivät kuitenkaan yleensä ole uhranneet turhia ajatuksia sille, millaisessa ”ympäristössä” heidän kuunnelmansa lähetetään ulos. Heille tärkeintä on ollut teos, jonka he ovat tehneet ja yhteisessä erilliskuuntelussa hyväksi todenneet. Minun kokemukseni mukaan erittäin harvinaista on, että kuunnelmien tekijät kuuntelisivat teoksiaan radiosta silloin kun ne tulevat. Heillä on siis aika huono käsitys siitä radiomaailmasta, mihin heidän teoksensa sijoittuvat. Ja tämä on ymmärrettävää. Tekijät tekevät. Eri henkilöt ovat sitten ne, jotka asettavat teokset kuulijoiden ulottuville radio-ohjelmistoon.

Kuunnelmien eli radiodraaman, tai audiofiktion kuten nykyään yhä useammin sanotaan, pääasiallisin lähetyskanava on ollut ns. kultuurikanava, joka nyt on nimeltään Yle Radio 1. Kuunnelmalle on traditionaalisesti annettu suhteellisen pitkä kesto, niin että kuunnelma on voinut kertoa jonkin tarinan, kehittyvän prosessin vaiheineen ja mutkineen. Tämä kesto on merkinnyt sisäänrakennettuna sitä ajatusta, että tätä lajia kuunnellaan keskittyneesti alusta loppuun jokainen repliikki ja äänellinen detalji huomaten. Väkisinkin kuunnelman sisäiskuulija istuu nojatuolissaan, häiriöttämässä tilassa vastaanottamassa teosta korkatasoisin laittein.

Mediamaailman pirstoutuminen, visuaalisen viestinnän päällekaatuminen ja radiomaailman sähäköityminen ja musikalisoituminen on synnyttänyt sen harhakuvan, että kuunnelma olisi jäänyt vanhanaikaiseksi, että aika olisi ajanut sen ohi. Näin ei ole. Kuunnelma on aina ollut monimuotoinen. Ja erityisesti viime vuosina monin eri lajityypein hakeutunut perinteiseltä kanavaltaan ulos ja myös sillä kanavalla etsinyt uusia ilmenemistapoja.

Itse olen mm. ohjannut 90 kappaletta minuutin mittaisia kuunnelmia Radio 1:lle ja ollut mukana tilaamassa ja suunnittelemassa Juha Vuorisen kanssa hänen Juoppohullun bonusraita- ja Kaksipäisen vekaran varjossa –draamasarjojaan iPod-jakeluun. Täällä Pohjantähden alla –radiosarjakaan ei ole vanhanaikainen: se etenee kertojattomasti, nopein leikkauksian kohtauksesta toiseen laulullisen ja tunnelmaa luovan äänellisen ambienssin kera. Ja sitä lähetetään kolmella eri radiokanavalla.

Vanhanaikainen ei ole kuunnelma itse, vaan vanhanaikainen on kuunnelman vastaanottotapa eli sen reseptiokonsepti. Niitä radionkuuntelunojatuoleja enää harvalla on. Televisio toimii monen ihmisen radiona. Mutta onneksi tekniikka ja pikapuoliin ehkä myös tekijänoikeussopimukset sallivat audiodraaman lataamisen omalle laitteelle ja näin muodoin kuuntelemisen milloin se itselle sopivinta on. Ja tämä vapauttaa tuottajat pyytämään tekijöiltä entistä useammanlaisia draamoja ja draamaformaatteja.

Kirjallisuuskeskusteluissa moni on ilmaissut ihmetyksensä sen vuoksi, että Kristina Carlsonin tämänsyksyinen romaani ”Herra Darwinin puutarhuri” ei ole Finlandia-palkinnon ehdokaslistalla. Minä en voi ottaa kantaa, koska olen lukenut niin harvan tämänvuotisen romaanin. ”Herra Darwinin puutarhurin” olen lukenut. Se on erinomainen. Tässä yhteydessä haluan kiinnittää vain yhteen seikkaan huomiota: tuon romaanin kuulee sisäisessä korvassaan puheena. Ja kuin musiikkina, romaanin kerronnan tavat muodostavat musiikillisen, kuoromaisen rakenteen. Romaanin englantilainen kyläyhteisö 1800-luvun loppupuolella kertoo, puhuu, väittelee, juoruilee, opettaa, rukoilee, keskustelee monella äänellä ja monessa akustisessa ympäristössä herra Darwinin teoksen ”Lajien synty” aikaansaaman ajatusten turbulenssin ja epävarmuuden maailmassa, siitä miten tuo jumalaton kirja, romaaniksi sitä monet kutsuvat, ei tee hyvää kenellekään joka sen lukee ja alkaa uskoa siinä kerrottuun kehitysoppiin. Tieteeseen. Herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies tuntee teoksen. Tästä tiedeuskostako johtuu, että hänen elämäänsä ovat kohdanneet suuret vastoinkäymiset. Kuin raamatun Jobia.

Herra Darwinin puutarhuri tuo minun mieleeni walesilaisen Dylan Thomasin (1914-1953) kuunnelman Under Milk Wood (Maitometsän alla), jossa myös moniääninen kerronta kuvaa yhteisön, tässä tapauksessa kalastajakaupungin, elämää loisteliaalla kielellä ja moniäänisenä kuorona. Pari-kolmekymmentä henkilöä kertoo ja keskustelee, väittelee ja rukoilee, opettaa ja uhkailee. Dylan Thomasin kuunnelma uudisti 1950-luvun alussa tämän taiteenlajin ilmaisua siirtämällä sitä reilusti pois teatterinkaltaisuudesta. Under Milkwood täytti radion erilaisten ihmisten äänillä, kuunnelma hylkäsi realistisen konfliktinrakentamisen pää- ja sivuhenkilöineen. Paitsi puheen sisällöt ja näyttelijöiden erilaiset äänet, myös tekstin kirjalliset rytmit, äänteelliset ja kielelliset taituruudet tekivät kuunnelmasta korvaa hivelevän. Richard Burton oli BBC:n kantaesityksessä kertojana unohtumaton.

Yksi kuunnelman teistä kulkee juuri tässä maastossa, minne Kristina Carlson lukijansa vie. Kieli kaikkine ominaisuuksineen ja vivahteineen sekä kokonaisrakenne rinnastuksineen ja leikkauksineen, etäännytyksineen ja pysäytyksineen, lintuperspektiiveineen ja yksityiskohtineen kutoo äänellisen verkon sisäisten korviemme ympärille.

Muuten kymmenkunta vuotta sitten ohjasin Radioteatterille Kristina Carlsonin kuunnelman ”Kahdesti kuollut”. Hän oli kirjoittanut sen romaaninsa ”Maan ääreen” pohjalta. Tuo romaanihan voitti vuonna 1999 Finlandia-palkinnon.

Vain pieni kommentti.

Viime sunnuntaina Arto Nyberg haastatteli ohjelmassaan TV1:ssä Timo Koivusaloa vastavalmistuneen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan johdosta. Nyberg oli perehtynyt aiheeseensa hyvin. Hän oli katsonut sekä Edvin Laineen pohjantähtiversion että Koivusalon uutuuden. Se mistä hän ei mitään puhunut, tai tiennyt, oli parhaillaan radiossa menevä 21-osainen Täällä Pohjantähden alla -sarja.

On selvää, että kun puhutaan Pohjantähti-elokuvasta ei puhuta radiosarjasta, mutta olisi luullut että Nybergin aiheeseen valmistautumiseen olisi kuulunut myös oman talon radiosarjan tunteminen (ei tietenkään välttämättä sen kaikkien jaksojen kuunteleminen). Se olisi saattanut antaa juontajalle vielä jotakin lisänäkemystä aiheeseensa. Koivusalolta ei tietenkään olisi tarvinnut mitään kysyä radiosta, aihehan oli hänen elokuvansa eikä mikään muu. Kun puhuttiin pitkästä, kolmen tunnin mittaisesta elokuvasta, olisi voinut muistaa että radiosarja on n. 16 tuntia pitkä. Myös sekä elokuvan että radiosarjan muutama henkilövalinta sattuu olemaan sama: räätäli Halme - Heikki Nousiainen ja Otto Kivivuori - Esko Roine.

Radio näkymättömänä välineenä ohitetaan helposti. Tämä vain muistutuksena, että Linnan trilogian kolmas osa eli radiosarjan jaksot 15 - 21 ovat lähteneet käyntiin. Näiden jaksojen dramatisointi on Hannu Raittilan ja ohjaus Sakari Kirjavainen.