maanantaisin pakotan itseni kuuntelemaan tuomiokelloja. joskus muinakin päivinä. muistutan itselleni, miten asiat ovat. että ilo on ohutta eikä kanna.

kello 12 ne lyövät, Turun Tuomiokirkon kellot. ketä ne ovat tulleet tuomitsemaan? minua? miksi?

12 lyöntiä. uhkaavasti, lopullisesti, pyörät rahisevat hautausmaan käytävällä, pyörien päällä valkoinen arkku, typerät tupsut ja hapsut heiluvat.

joinakin päivinä säästän itseni kauhulta, vaihdan kanavaa, juuri ennen kuin kello alkaa lyödä kuolemaa.

tämä on ilkeille mummoille, jotka haudattiin, heidän pojilleen, jotka eivät osanneet elää ilman äitejään, ja jotka heittäytyivät, kun hiekka oli jo heitetty, arkun päälle.

isille, jotka eivät enää nousseet haudasta, vaan jäivät äitiensä vangeiksi. mitäpä vaimoista tyttäristä kun äiti, elämän rakkaus, elämän nainen jo jätti.

lempipoika jää vaivalloisesti maan päälle, yrittää kuolemaa, usein erityisesti viikonloppuisin ja jouluna, kuolemaansa asti. kun se vihdoin lähestyy, lempipoika toivoo, että olisi yrittänyt kuolla vähemmän ja elää enemmän.

haamu hallitsee, ilkeä mummo ottaa ruudullisella tohvelilla vauhtia keinutuolissa, puhuu isän äänellä. keinutuolikin keinuu kuolemaa.

minua ei haudata kalvaassa valkoisessa arkussa. haluan puun lohdullisen lämmön, loppuun asti. ja sitten palan.

enkä sitä ennen heijaa itseäni keinutuolissa, kuolemaa kohti.

(http://themostdesirables.blogspot.com/2006/03/isille-ja-kirkonkelloille.html)